Rakenne hahmottuu

MITÄ ON DRAMATURGIA?

Dramaturgia on asioiden esittämistä niin, ettei katsoja pitkästy. Ohjelman rakenne, se muoto, jolla sanomamme kerromme, on ensiarvoisen tärkeä. Saammeko katsojan kiinnostumaan asiastamme? Saammeko hänet vedettyä mukaan ohjelmamme maailmaan? Martin Esslin kirjoittaa:

"Draamakirjailijan tehtävä on kiinnittää yleisön huomio esitykseen ja pitää se siinä tarpeeksi kauan. Vasta kun tämä peruslähtökohta on saavutettu, voi kirjailija ryhtyä toteuttamaan korkeampia ja kunnianhimoisempia pyrkimyksiä, kuten tarjoamaan elämänviisautta ja -näkemystä, runoutta ja kauneutta, huvitusta ja rentoutusta, tunteitten puhdistusta."

Sanana dramaturgia viittaa näytelmään, draamaan. Draama tarkoittaa toimintaa, joka on keskeinen elementti teatterissa ja fiktiivisessä, sepitteellisessä elokuvassa. Draama on inhimillistä käyttäytymistä jäljittelevää toimintaa. Se perustuu inhimilliseen kykyyn samaistua esitettyihin henkilöihin ja tapahtumiin. Draama on tehokas keino saada ihmisissä aikaan tunteita.

On kuitenkin syytä muistaa, että kaikki video-ohjelmat, elokuvat tai edes näyttämöteokset eivät ole draamaa. Draamamuoto, draamallinen rakenne on vain yksi mahdollisista lähestymistavoista ohjelmaa tehtäessä. Vastaavasti tässä kirjassa sanaa dramaturgia käytetään sen laajassa merkityksessä: dramaturgia tarkoittaa oppia ohjelman tai elokuvan rakenteesta ja muodosta.

Arkipäivä on täynnä esimerkkejä dramaturgiasta. Oppitunnilla on oma rakenteensa ja samoin tällä kirjalla omansa. Työpäivällä, urheilukilpailulla, rakkaussuhteella on dramaturgiansa; asioilla on keskinäisiä yhteyksiä ja ne tapahtuvat ajallisesti peräkkäin. Niillä on alku, keskikohta ja loppu. Hitchcock on sanonut, että draama on elämää, josta on leikattu pois kaikki tylsät paikat. On filosofinen kysymys, kuinka paljon dramaturgiset rakenteet vastaavat todellisuuden rakenteita ja muotoja.

ETENEMISLIIKE

Niin draamallisessa rakenteessa kuin muissakin rakennetyypeissä syntyy vahva eteenpäin vievä liike, etenemisliike. Katsoja kiinnostuu ohjelmasta ja haluaa tietää, nähdä ja kokea lisää. Ohjelma ikään kuin vetää tai imaisee hänet mukaansa. Katsojassa synnytetään odotuksia, joita ei kokonaan täytetä ennen kuin lopussa. Katsoja esittää itselleen koko ajan kysymyksiä. Martin Esslinin mukaan tällaisia voivat olla:

• Mitä tapahtuu kohta?
• Tiedän mitä tulee tapahtumaan, muita miten se tulee tapahtumaan?
• Miten henkilö X tulee reagoimaan tähän?
• Mitä oikeastaan näen tapahtuvan?
• Näillä tapahtumilla on jotain yhteyttä keskenään, yhteinen pohjakaava. Millainen?

Vastaavasti ohjelma myös koko ajan vastaa osaan kysymyksiä.

Katsoja kulkee siis läpi mielessään virtaavien kysymysten ja vastausten sarjan. Ohjelmassa on imua, kun se on koko ajan vähän katsojan edellä, kysymyksiä on sopivasti enemmän kuin vastauksia. Jos ohjelma on liian kaukana edellä, kysymyksiä on liikaa, katsoja ei jaksa kiinnostua tai ei ymmärrä. Ja jos katsoja on ohjelmaa edellä, vastauksia on enemmän kuin kysymyksiä, katsoja aavistaa tapahtumat etukäteen ja kokee ohjelman tylsänä ja pitkäveteisenä.

Ohjelmassa täytyy olla myös jatkuvasti rytmin ja tempon vaihteluita. Jaksojen täytyy erottua toisistaan. Hyvässä ohjelmassa on välillä tiiviitä ja nopeatempoisia jaksoja ja välillä suvantopaikkoja, joissa katsoja voi vetää henkeä. Video-ohjelma ei saa olla tasaista makkaraa vaan vaihtelevaa ja yllätyksiä tarjoavaa kerrontaa.

Esslinin mukaan teoksen täytyy pystyä herättämään katsojan mielessä jokin keskeinen kysymys heti alussa. Teeman on käytävä ilmi hyvissä ajoin. Usein sen voi ilmaista kysymyksenä: kuka teki murhan, saako poika tytön tai aviomies selville vaimonsa rakastajan? Esslin kirjoittaa:

"Kun yleisö on tajunnut teeman, toiminnan perimmäisen pontimen, sen odotukset kohdistuvat kiinteästi toiminnan päätepisteeseen, sillä se tietää mihin ollaan pyrkimässä, mikä kysymys toimintaan sisältyi. Katsojien huomio suuntautuu määrätietoisesti oikeaan lopputulokseen. Epävarmaa on vain mitä kiertotietä, minkä juonen kaaren kautta se saavutetaan. "

Ohjelman alun ja lopun välille siis syntyy jännite.

[ks. TYÖKALUPAKIN SIVU 47, alku - loppu]

Katsojan mielenkiinto ei ehkä kuitenkaan pysy yllä koko teoksen ajan yhden jännitysmomentin varassa. Siksi tälle pääkaarelle on kehitettävä sitä tukevia lisäjännitteitä, apukaaria. Jos pääjännite on kysymys: kuka murhasi X:n, voisi yksi apukaari olla kysymys: näkikö hovimestari sinä iltana todellakin murhaajan hyppäävän muurin yli. Pääjännite kuljettaa lisäjännitteitä ikään kuin selässään. Lisäjännitteet saattavat jopa edeltää pääjännitettä eli varsinaisen teeman paljastumista katsojan tajunnassa. Jokaista kohtausta varten tarvitaan oma jännitysmomenttinsa, oma apukaarensa.

[ks. KÄSIKIRJOITTAJAN TYÖKALUPAKIN SIVU 47, alku - loppu]

Esslin jakaa kaaren vielä pienempiin yksiköihin. Näytelmässä syntyy myös dialogiin, vuoropuheluun vastaavia pienoiskaaria, jotka tukevat koko kohtauksen jännitettä. Elokuvassa tai video-ohjelmassa vastaava jännite syntyy periaatteessa jokaisen kuvan alun ja lopun välille. Jan Kuceran mukaan elokuvan jokainen kuva vastaa joukkoon edellisten kuvien herättämiä kysymyksiä ja vastaavasti asettaa koko joukon uusi kysymyksiä. Vähän ennen kuin koko kuva on tullut katsotuksi, ennen kuin on saatu vastaukset kaikkiin kysymyksiin, on syytä leikata seuraavaan kuvaan. Tälle säännölle Kucera näkee vain kaksi poikkeusta. Elokuvan ensimmäinen kuva ei vastaa mihinkään kysymyksiin, se vain esittää kysymyksiä ja vastaavasti -viimeinen kuva ei enää esitä uusia kysymyksiä, se vain vastaa.

[ks. KÄSIKIRJOITTAJAN TYÖKALUPAKIN SIVU 48, loppu - loppu - alku]

Dokumenttielokuvien ja video-ohjelmien katsojissa herättämät kysymykset voivat olla erilaisia kuin fiktiivisten tarinoiden, mutta kaikille ohjelmatyypeille on yhteistä tekijän pyrkimys katsojan huomion kiinnittämiseen ja sen ylläpitoon. Hyvässä ohjelmassa on imua ja eteenpäin vievää liikettä. Rakenne, muoto on keino tämän synnyttämiseen.

1|2|5|6|15|16